Ratoncito Pérez – hammaskeiju espanjalaisittain

Toisinaan kuulee sanottavan, että lasten kasvattaminen käy työstä. Vuosisatojen mittaan ihminen on pyrkinyt keventämään omaa työtaakkaansa erilaisilla kokemuksiin perustuvilla oivalluksilla ja juonilla. Lastenkasvatuksen puolella on otettu käyttöön mm. taruolentoja, joilla pyritään saamaan lapset paremmin tottelevaisiksi ja muutoinkin saamaan heidät alttiimmiksi kasvatusmetodien kirjolle. Tällaisia aikuisten käyttämiä mielikuvitusolentoja ovat mm. joulupukki, hammaskeiju ja hammaspeikko.

Hammaskeiju on aikuisten luoma kuvitteellinen keiju, joka keräilee lasten hampaita. Kun lapselta irtoaa maitohammas, häntä kehotetaan laittamaan se tyynynsä alle, jotta keiju voi hakea hampaan yön aikana ja laittaa tilalle kolikon. Kuten tiedämme niin todellisuudessa aikuinen (yleensä lapsen vanhempi) vie hampaan ja laittaa kolikon sen tilalle. Tämä uskomus on syntynyt lähinnä tarpeesta lievittää maitohampaiden lähtemiseen liittyviä pelkoja liittämällä siihen positiivinen elämys. Myytti on tunnettu useissa länsimaisissa kulttuureissa.

Espanjassa ja monissa muissa espanjan-kielisissä maissa hammaskeijun tilalla on hiiri, jonka nimi on Ratoncito Pérez. Muutamissa maissa hiirestä käytetään nimeä Ratón Pérez. Espanjassa hiiri Pérez tuli laajalti tunnetuksi etenkin vuoden 1894 jälkeen, jolloin kirjailija Luis Coloma kirjoitti aiheesta sadun Espanjan tulevalle kuninkaalle Alfonso XIII:lle, joka oli tuolloin 8-vuotiaana menettänyt maito-hampaan.

Tarinan mukaan Ratoncito Pérez asui perheineen keksilaatikossa Prast-makeis-kaupassa Madridissa Arenal-kadun numerossa 8. Sieltä käsin liikkui hiiri Pérez putkistoja pitkin ympäri kaupunkia vieraillen pikkuprinssin ja muiden lasten makuuhuoneissa vaihtaen maitohampaita lahjoihin. Cervantesin virtuaalikirjaston kautta Luis Coloman alkuperäinen teos on luettavissa netissä: http://www.bit.ly/1QhKtXv

Madridin kaupunki on halunnut kunnioittaa Ratoncito Péreziä kiinnittämällä vuonna 2003 muisto-laatan Arenal-kadun numerossa 8 sijaitsevan rakennuksen ulkoseinään. Samassa osoitteessa katutasolta seuraavassa kerroksessa on nykyään myös museo Casa Museo Ratón Pérez. Se on avoinna maanantaisin klo 17–20, tiistaista perjantaihin klo 11–14 ja 17–20 sekä lauantaisin klo 11–15 ja 16-20. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä erikseen ilmoitettavina aikoina. Vierailu maksaa kolme euroa hengeltä. Kävijöiden suositeltava alaikäraja on viisi vuotta.

Edellä oleva teksti on julkaistu Uusi Costa Blanca -lehden numerossa 2/2016 sivulla 25. Koko lehti on luettavissa verkossa täällä.

El Cid – oikeasti elänyt kansalliseepoksen sankari

Tänään on juhlittu Suomessa maan kansalliseeposta Kalevalaa. Monissa muissa maissa on myös oma kansallinen runomuotoinen kertomuksensa. Espanjassa se on Cantar de Mío Cid. Se on tuntemattoman tekijän 1100-luvun lopussa kirjoittama sankarirunoelma. Sen ainut säilynyt alkuperäiskäsikirjoitus on vuodelta 1207. Eepoksen 3735 säettä ja sen myöhäisemmät muunnelmat ovat espanjalaisille yhtä tuttuja ja yhtä pyhiä kuin Kalevala on suomalaisille. Poikkeuksena on se, että El Cid oli todellinen henkilö.

Eepoksen päähenkilö Rodrigo Diaz de Vivar eli El Cid syntyi todennäköisesti vuonna 1044 alempiarvoiseen aatelissäätyyn pohjois-Espanjassa lähellä Kastilian pääkaupunkia Burgosia. Hän varttui hovissa prinssin seuralaisena. Prinssistä tuli myöhemmin kuningas Sancho II.

El Cid tuli kuuluisaksi urheudestaan taistellessaan prinssin rinnalla maureja ja jopa Aragonian sotilaita vastaan. Hän sai arvonimen El Campeador eli mestarisotilas tai esitaistelija vulgaarilatinaksi, ja myöhemmin kunnianimen El Cid, arabiankielestä al-sidi eli herra. Yhtä kuuluisia ovat hänen sotaratsunsa nimi Babieca sekä miekkansa nimi Tizona, joka on nähtävissä Burgosin museossa.

Eepos sijoittuu Reconquistan aikaiseen Espanjaan. Urhoollinen El Cid joutuu Kastilian kuningas Alfonso VI:n epäsuosioon, ja kuningas karkottaa hänet. El Cid kerää kuitenkin armeijan, saa joukon voittoja maureista sekä sotasaaliin, josta osan lähettää lahjaksi Alfonsolle. Kuningas liikuttuu El Cidin jalomieli-syydestä ja sallii tämän palata takaisin kotiin. Kuningas jopa naittaa El Cidin tyttäret Carriónin suvun prinsseille. El Cidin miehet kuitenkin häpäisevät prinssit syyttämällä näitä pelkureiksi. Tästä loukkaantuneena prinssit pahoinpitelevät vaimonsa. El Cid vaatii kuninkaalta oikeutta ja voittaa prinssit. Sen jälkeen El Cidin tyttäret menevät uusiin naimisiin Navarran ja Aragonian prinssien kanssa.

Vastoin yleistä käsitystä rintamalinjat eivät tuolloin noudattaneet yksioikoisesti uskontorajoja. Lukuisiin kuppikuntiin hajaantuneet kristityt sotivat paitsi islaminuskoisia maureja vastaan, myös heidän rinnallaan. Verojakin kannettiin puolin ja toisin liittosuhteiden ylläpitämiseksi.

Niinpä myös El Cid ehti ottaa yhteen sekä uskonveljiensä että arabitaustaisten valloittajien kanssa. Menestys taistelukentällä teki hänestä aikansa tunnetun sankarin, jota ihailtiin ja vihattiin palavasti, ja jonka maine vain kasvoi aikojen saatossa.

Uhanalainen iberianilves

Iberianilves (Lynx pardinus) eli vanhemmalta nimeltään espanjanilves on tällä hetkellä maailman uhanalaisin kissaeläin. Se rauhoitettiin vuonna 1979. 1980-luvulla lajia oli elossa vielä yli tuhat yksilöä Iberian niemimaalla. Nykyään niitä on noin 300, joista miltei kaikki elävät Doñanan ja Sierra de Andújarin alueilla Espanjassa. Doñanan kansallispuistossa on meneillään hanke, jonka avulla pyritään takaamaan lajin säilyminen. Siellä kasvatetaan pentuja päästettäväksi aikanaan luontoon. Jos iberianilveskannan väheneminen olisi vielä jatkunut, kyseessä olisi ollut ensimmäinen sukupuuttoon kuollut kissaeläinlaji sitten sapelihammastiikerin, joka katosi maapallolta noin 10 000 vuotta sitten.

Iberianilves, euraasian ilves sekä Amerikan mantereen kanadanilves ja punailves erosivat omiksi lajeikseen jo yli miljoona vuotta sitten. Tuolloin useat jääkaudet vyöryivät yli Euraasian ja niiden puristuksessa iberianilvekset työntyivät kohti etelää, päätyen lopulta Iberian niemimaalle. Samaan aikaan euraasianilves joutui siirtymään kohti Aasiaa, josta se sitten on vuosituhanten saatossa palaillut takaisin Eurooppaan. Suomessa esiintyvän euraaasianilveksen (Lynx lynx) kanta on nykyisin lähes 3 000 yksilöä ollen siten maan runsaslukuisin suurpeto.

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) on luokitellut iberianilveksen erittäin uhanalaiseksi, koska se on yksi maailman harvinaisimpia kissaeläimiä. Sitä uhkaavat sopivien elinalueitten puute, pirstoutuminen ja väheneminen – ihmisen vaino metsästäen sekä sen tärkeimmän saaliseläimen, jäniksen väheneminen sairauden vuoksi. Iberianilves voi myös menehtyä muille lajeille asetettuihin ansoihin. Vaikka iberianilves rauhoitettiin yli 40 vuotta sitten, sitä ammutaan edelleen laittomasti. Pienellä rajoittuneella alueella eläviä eläimiä uhkaavat myös metsäpalot.

Vielä 1900-luvun alkupuolella iberianilveksiä oli noin 100 000. Iberianilveksen alamäki alkoi etenkin 1950-luvulla, kun sen pääasiallista ruoanlähdettä eli jäniksiä alettiin hävittää istuttamalla niihin myxomatosis-nimisen alkueläimen aiheuttamaa limakasvaintautia. Hävityksen jälkeen jäniskanta alkoikin elpyä pian, mutta se on silti edelleen pieni, sillä 1980-luvulla sitä verotti verenvuotoja aiheuttava keuhkokuume. Tilanne on vain huonontunut, sillä samoihin aikoihin ilveksen elinympäristö on pirstoutunut teiden ja patojen rakentamisen sekä korkkitammimetsien katoamisen myötä.

Myös vilkastunut liikenne kutistaa pahasti iberianilvesten määrää. Liikennekuolemien sanotaan olevan tällä hetkellä useimmiten iberianilvesten kuolinsyynä. Lähes 40 prosenttia kuolemista johtuu siitä, että eläin jää auton alle. Etenkin nuorten yksilöiden siirtyminen omalle uudelle alueelle on osoittautunut iberianilveksille kohtalokkaaksi, sillä puolet niistä kuolee tässä vaiheessa ansoihin taikka teiden ylityksissä.

Iberianilves on pienempi kuin euraasianilves, mutta kaksi kertaa isompi kuin kotikissa. Kolmen vuoden ikäisenä iberianilves on saavuttanut aikuisen täydet mitat. Silloin sen ruumiilla on pituutta 85–110 cm ja painoa 9–13 kg. Urosten keskipainon liikkuu noin 13 kg tienoilla naaraan jäädessä alle kymmenen kilon. Lyhyellä töpöhännällä on pituutta noin 11–13 cm. Korvissa on ilvesten tapaan kärkinä karvatupsut. Väriltään iberianilves on serkkujensa tavoin rusehtavan pilkullinen. Turkki on aina täplikäs. Pienestä koostaan huolimatta iberianilvestä kutsutaan myös Euroopan tiikeriksi sen turkkikuvioinnin ja saalistustaitojen vuoksi.

Ikää iberianilvekselle voi suotuisissa olosuhteissa karttua yli kymmenen vuotta. Se voi synnyttää kerran vuodessa 1–3 pentua, joskus ravintotilanteen ollessa hyvä ei neljänkään jälkeläisen pentue ole mahdottomuus. Iberianilves on muiden ilvesten tavoin yöeläin ja jänikset sekä kanit ovat sen pääravintokohteita, joskus myös sorsalinnut sekä kuusipeuran ja saksanhirven vasat kelpaavat ilvekselle. Jänikset muodostavat ruokavaliosta yli 75 prosenttia. Jänisten tarve on suunnilleen yksi päivässä. Saaliinsa iberianilves kuljettaa tappopaikalta kauemmaksi, missä se ruokailtuaan hautaa jäävät osat maan peittoon. Jos on tarpeen, kiipeää iberianilves myös taitavasti puussa.

Elinympäristönä iberianilveksellä ovat vuoristoiset metsäalueet ja tasankojen pensaikot. Pensaikkoiset niityt, korkea ruohikko ja yksinäiset taikka pieninä metsinä kasvavat vanhat korkkipuut tarjoavat runsaasti piilopaikkoja saaliin väijymiseen ja soveltuvat myös oivasti lepopaikaksi ja pesintään.

Iberianilvekset taittavat matkojaan mieluummin ihmisten tekemillä vähäisilläkin poluilla kuin ihan erämaassa. Niiden on havaittu merkkailevan reviiriensä rajojakin juuri tällaisille polku- ja tielinjoille. Ilves saattaa lähestyä myös ihmisasutusta, sillä talojen takapihoilta saattaa jänisten puuttuessa löytyä kana, ankka, taikka muuta maukasta naposteltavaa. Sen kotieläimille tekemät vahingot ovatkin syitä siihen, että iberianilvestä jahdataan luvattomasti.

Lisääntymiskyky säilyy sekä uroksilla että naarailla kymmenen vuoden ikään asti. Noin 20 kuukauden ikäisinä pennut lähtevät omille teilleen. Niiltä menee noin kuusi kuukautta siihen, että ne ovat ottaneet hallintaansa oman reviirinsä, joka sijaitsee noin 10–20 kilometrin, enimmilläänkin vain 30 kilometrin päässä synnyinpaikasta.

Yhden vuorokauden aikana iberianilves voi tehdä retkillään matkaa 7 km. Sen reviiri on kooltaan vain 3–4 neliökilometriä ja pienempikin, jos jäniksiä on runsaasti. Yksinään elävien iberianilvesten kanssakäyminen lajikumppaneiden kanssa rajoittuu lisääntymisaikaan sekä aikaan, jolloin pennut ovat emonsa seurassa. Tosin, niiden reviirit voivat mennä osittain limittäinkin, joten kyllä ne ainakin salaa toistensa liikkeitä seurailevat muulloinkin.

Jo vuosia sitten WWF vaati Espanjan hallitusta aloittamaan iberianilveksen kasvatusohjelman, jotta lajin säilyminen pystyttäisiin turvaamaan. Hyviä tuloksia onkin jo saavutettu, joten tämä kaunis viirusilmä hiiviskelee jatkossakin Espanjan korkkitammimetsissä.

La Noche en Blanco ensi kerran Alicantessa

La Noche en Blanco on taide- ja kulttuuritapahtuma, joka on hiljalleen levinnyt moniin eurooppalaisiin kaupunkeihin. Kampanjan tarkoituksena on yhden illan ja yön aikana tarjota maksutta monipuolisia kulttuuripalveluja yleisölle. Espanjassa on muutama kaupunki jo aikaisempina vuosina järjestänyt näitä tapahtumia.

Nyt on Alicanten kaupunki ensimmäisen kerran toteuttamassa vastaavaa, sillä perjantaina 24.7. klo 20.00–01.00 välisenä aikana on mahdolliuus tutustua seitsemään eri museoon ja niissä varta vasten järjestettyihin ohjelmiin. Tarjolla on mm. musiikkia, teatteria, tanssia yms. Joihinkin tapahtumiin on paikkoja tarjolla rajoitetusti, joten kannattaa etukäteen tehdä varaus ao. paikan verkkosivulla, jossa on myös tarkempia tietoja illan ohjelmasta. Lisätietoja ja yksityiskohtia tarjonnasta löytyy myös mm. tästä linkistä. Alicanten kampanjassa ovat mukana seuraavat museot ja kulttuurikeskukset:

MACA: Plaza Santa María, 3

Museo de Aguas de Alicante-Pozos de Garrigós: Pz. Arquitecto Miguel López s/n

Centro Cultural Las Cigarreras: C/ San Carlos, 78

MUA: Museo de la Universidad de Alicante: Cta. de San Vicente del Raspeig, s/n

MARQ: Museo Arqueologico Provincial De Alicante: Plaza Doctor Gómez Ulla s/n

MUBAG: Museo de las Bellas Artes: C/ Gravina, 13 

Museo Volvo Ocean Race: Puerto de Alicante, Muelle de Levante 10

Habaneras-rytmit valtaavat Torreviejan!

Jälleen on käsillä aika, jolloin Torrevieja voi osoittaa olevansa yksi Espanjan johtavista musiikkikaupungeista. Vuodesta 1955 lähtien siellä on järjestetty heinä-elokuussa habaneras-musiikille omistettu kansainvälinen juhlaviikko kilpailuineen. Onhan Torrevieja tunnettu paikkakuntana, jonka kautta tämä Karibianmeren saarilta peräisin oleva tunnelmallinen musiikki on tullut Eurooppaan suolalaivoissa työskennelleiden merimiesten mukana.

Tänä vuonna tämä arvostettu festivaali ja kilpailu (www.habaneras.org) sijoittuvat jo ajalle 19.–25.7.2015. Koska kyseessä on tapahtuman historiassa 61:s kerta ja perinne aloitettiin tasan 60 vuotta sitten Torreviejassa, niin Espanjan postilaitos on päättänyt kunnioittaa asiaa julkaisemalla habaneras-aiheisen postimerkin, jonka painosmäärä on rajoittamaton. Merkki kuuluu ns. B-hintaluokkaan eli on nykyarvoltaan 0,90 euroa, joten se käy korkeintaan 20 gramman postilähetykseen Eurooppaan.

Postimerkissä on vasemmassa reunassa osa La Bella Lola -patsaasta, joka sijaitsee Torreviejan rannalla Paseo Juan Aparicion kohdalla. Lola katsoo valetulla penkillä kaihoisasti merelle odottaen Antonio-miehensä paluuta La Gaviota -aluksella, joka ei koskaan palannut takaisin. Tämän kerrotaan tapahtuneen vuonna 1919 ja Lola odottaa edelleen rannalla päivin ja öin....

Torreviejalla on myös oma nimikkohabaneransa:
 

Tunnelmallinen habaneras-musiikki on rantautunut myös Suomeen. Tässä näyte Bizet'n oopperasta Carmen:

Tunnettu habanera on La Paloma, josta mm. Olavi Virta on laulanut monen mielestä iki-ihanan version suomeksi:

Torreviejassa sijaitsee Museo de la Habanera “Ricardo Lafuente”, jossa on habaneras-musiikkiin liittyvää esineistöä.

Dama de Elche jälleen postimerkissä!

Posti käsitteenä on tunteita herättävä aihe tai sitten ei. Espanjansuomalaisilta kuulee mitä erilaisempia kokemuksia esimerkiksi postinkulusta ja postiosoitteiston epäjohdonmukaisuudesta maassa. Tässä ei ole kuitenkaan tarkoitus mennä syvälle sisään näihin syövereihin, sillä mielipiteitä on yhtä monta kuin on kommentoijaa....

Postilähetysten kuljetusmaksujen yksinkertaistamiseksi ja ennakkomaksun ottamiseksi käyttöön synnyttivät maailman ensimmäiset postimerkit Englannissa vuonna 1840. Siihen asti postimaksut olivat olleet hyvin monimutkaisia ja vastaanottaja oli maksanut ne suoraan postinkantajalle. Postimerkki yksinkertaisti tätä huomattavasti. Idea levisi vähitellen myös muihin maihin niin, että Espanjassa julkaistiin ensimmäiset merkit vuonna 1850 ja Suomen suuriruhtinaskunnassa v. 1856 ja isäntämaa Venäjällä seuraavana vuonna.

Espanjassa on julkaistu tähän mennessä kaikkiaan jo lähes 5000 erilaista postimerkkiä. Suomessa merkkien määrä on yli kaksituhatta. Postilähetysten määrät ovat viime vuosina vähentyneet kaikkialla uusien tekniikoiden myötä. Käyttöön ovat tulleet mm. tekstiviestit ja sähköpostit, jotka verottavat voimakkaasti perinteisiä kirjelähetyksiä. Näin ollen postimerkkien painosmäärät ovat pienentyneet. Esimerkiksi Espanjassa nykyään tyypillinen painosmäärä on enää alle 300.000, kun se vielä vuosikymmen sitten oli miljoonan luokkaa.

Espanjan postilaitos Correos julkaisee edelleen hyvin monipuolisia aiheita merkeissään. Viime vuonna aloitettiin uusi Humor gráfico -sarja, jossa tänä vuonna heinäkuun 2. päivänä ilmestyi uusi postimerkki. Siinä tuodaan esille pilapiirtäjä José María Pérez González, joka tunnetaan paremmin nimellä Peridis. 

 

Kyseessä on pienoisarkki, jonka painos on 250.000 kappaletta. Merkin arvo on erikoinen: 2,84 euroa. Se selittyy sillä, että tuo summa on nykyään kirjatun kotimaisen alle 20 gramman postilähetyksen hinta. Costablancalaisittain merkissä näkyy meille tuttu ja tunnettu aihe, Dama de Elche, joka on kalkkikivestä veistetty naisen rintakuva. Se löydettiin vuonna 1897 muutaman kilometrin päässä Elchen keskustasta sijaitsevasta La Alcudiasta. Teoksen on ajoitettu olevan peräisin noin 400-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Löytöä pidetään hyvin arvokkaana. Nykyään se on Madridin arkeologisessa museossa museossa. Jäljennös siitä on Elchen arkeologisessa museossa.

 

Dama de Elche on ollut jo pari kertaa aikaisemminkin espanjalaisissa postimerkeissä, ensimmäisen kerran vuonna 1969. Daami on ennenkin esitetty humoristisessa sävyssä, sillä vuonna 2000 Espanjan historiaa esittelevässä postimerkkisarjassa se oli laitettu kuuntelemaan musiikkia nykyaikaisin menetelmin. Vuosien varrella Dama de Elche on esiintynyt myös espanjalaisissa seteleissä.

Legenda Alísta ja Cántarasta

Puhuttaessa Alicanten kaupungista monen verkkokalvolle piirtyy kuva Benacantil-vuoresta, jonka laella Santa Barbaran linnoitus sijaitsee. Vuori linnoituksineen kohoaa rakennusten keskeltä 166 metrin korkeuteen ja hallitsee jylhällä olemuksellaan kaupunkikuvaa.

Jos vuoren rinnettä katsellaan tietystä kohdasta rannan suunnalta, näyttää aivan kuin siinä olisi ihmisen kasvojen sivuprofiili. Kasvot tunnetaan nimellä "La Cara del Moro", ja niiden syntyyn liittyy legenda, josta on useita versioita. Tässä kerrotaan yksi suosituimmista.

Benacantil-vuoren rinteessä voidaan nähdä katsottaessa sopivasta suunnasta ja
sopivalla auringonpaisteella kasvojen sivuprofiili, jonka kerrotaan kuuluvan legendan kalifille.

Tarinan mukaan noin tuhat vuotta sitten Alicanten kalifilla oli kaunein tytär mitä maa päällään kantaa (kuten kaikki prinsessat kaikissa taruissa). Kun Cántara-tytär täytti 16 vuotta, kalifi ajatteli hänen olevan riittävän vanha kihlattavaksi. Kaksi prinssiä, Almanzor ja Alí, oli rakastunut viehättävään prinsessaan.

Kalifi ei osannut päättää kummalle prinssille tyttärensä antaisi. Niinpä hän päätti antaa kummallekin kilpakosijalle tehtävän. Almanzor sai tehtäväksi noutaa kaukaa Intiasta harvinaisia mausteita. Alín tuli kaivaa Tibistä Alicanteen kanava, joka toisi hänen rakastetulleen kirkasta vettä.

Almanzor lähti vaivalloiselle matkalle, mutta Alí kulutti aikaansa lähettämällä helliä rakkauskirjeitä Cántaralle ja toivoi siten ansaitsevansa prinsessan rakkauden. Kalifin tytär menettikin sydämensä sanataiturille. Almanzor sen sijaan suoritti tehtävänsä tunnollisesti loppuun Intiassa ja palasi kotiin toivoen saavansa prinsessan nyt omakseen. Koska kalifi oli sanansa mittainen mies, päätti hän asian Almanzorin hyväksi – huolimatta tyttärensä vastaväitteistä.

Kuultuaan kalifin ratkaisusta Alí murtui niin, että hyppäsi rotkoon. Cántara järkyttyi Alín kohtalosta ja päätti myös päivänsä hyppäämällä alas kalliolta. Nyt puolestaan järkyttyi kalifi, joka kuoli tyttärensä menetyksen aiheuttamaan suruun. Hänen kasvonsa ilmestyivät tuolloin Benacantilin vuoreen.

Tapahtumista liikuttuneet kaupunkilaiset päättivät, että Alín ja Cántaran traaginen romanssi tulee säilyttää jälkipolville ja nimesivät kaupungin Alicantaraksi, jonka siis nykyään tunnemme Alicantena.